Aivosi eivät tiedä oletko avoautossa vai avannossa

Kävin lyhyen ääniviestikeskustelun tuttavani kanssa. Hän on parhaillaan graindaamassa kultaa toisella puolella maapalloa.

Raha on hänelle erittäin merkityksellistä. Hän on kertomansa mukaan tienannut parhaimmillaan 30 000 euroa kuukaudessa ”tekemättä mitään” ja toisinaan elänyt köyhyysrajan alapuolella. Näistä vaihtoehdoista hän preferoi häpeilemättä suurituloista tilannettaan, eikä näe mitään hyviä puolia ”köyhyydessä”. Ihailen hänen suoraviivaisuuttaan ja uskoa omaan suuntaansa.

Hänellä ei ole tarvetta leikkiä nöyrää, kuten monet omaisuutensa menettäneet tekevät pudotessaan omasta tulokuninkuuskuplastaan. Hän ei yritä vakuuttaa, etteikö raha toisi hänelle onnea, vaan kertoo avoimesti, että vituttaa, kun sitä ei ole.

Rahattomuus on tehnyt tuttavani niin tuskaiseksi, että hän on päättänyt kaikin keinoin hankkia sitä lisää. Yhteiskuntahan tykkää tällaisesta periksiantamattomuudesta, ja kovaa yrittäviä arvostetaan – vaikka hautaan saakka. (Voisin tuoda tähän tilaston yrittäjien itsemurhaluvuista, mutta luulen, että uskotte ilmankin.)

Kaverini kertoi, että rakastaa hienoja autoja ja ulkona syömistä, ja tällainen elämä vaatii rahaa. Täysin ymmärrettävää – ja toisaalta, kukapa ei. Joku tekee ja tuo maittavan aterian eteesi, ja autossa haisee koiran sijaan uusi nahka. Onhan se nautinnollista!

Mutta mitä ylipäätään on nautinto? Nautintohan on omista ajatuksistamme syntynyt tunne, joka on maustettu aivojemme mielihyvähormoneilla. Kalliin auton hankkiminen tuottaa tyytyväisyyttä ja serotoniinia, kaasun pohjaan painaminen liikennevaloissa taas dopamiinia. Eteen tarjoiltu ruoka saa oksitosiinin suihkuamaan – laskun maksaminen kortisolin. Loput nautinnon partikkelit ovat omien ajatustemme tuottamia tunnevasteita: olen arvostettu, olen rakastettu, olen palveltu.

Jäin pohtimaan, voisiko vastaavan nautinnon saavuttaa ilman rahaa? Mielihyväkeskushan ei tiedä, olemmeko marjassa vai Michelin-ravintolassa. Se ei myöskään tiedä, ajatko avoautolla vai oletko juuri pulahtanut avantoon, halaatko lastasi vai tilaatko kampasimpukoita valkohanskaiselta tarjoilijalta.

Ja mitä tulee ulkopuoliseen arvostukseen – sen jano ei sammu ennen kuin itsearvostus on kunnossa.

Tokikaan siinä ei ole mitään väärää, että nautinnon saavuttaisi rahalla, jos sitä rahaa on. Ongelmaksi vain saattaa koitua se, että jos rahaa ei ole, elämä kuluu sitä jahdatessa.  Tämä tarina huolestuttaa minua.

Olen itse elämäni aikana jahdannut jos vaikka mitä. Eniten ehkä ihmisiä – juuri niitä etäisiä ja vältteleviä. Arkeni on ollut yleisilmeeltään täynnä tyytymättömyyttä, pelkoa ja puutteentunnetta. Ja koko ajan, ihan siinä vieressäni, olisi ollut ihmisiä saatavilla.

Juokseeko kaverini jonkin sellaisen perässä, mitä hänellä itse asiassa jo on? Graindaa, kunnes kuolinvuoteellaan vasta tajuaa, millainen punainen puutoksen lanka kutoi oikeastaan koko hänen elämäntarinansa? Kaikki mitä hän halusi, oli koko ajan saatavilla?

Samaan aikaan joku Reijo ja Mirja Evolta ovat istuneet käsikkäin mättään reunalla syömässä lauantaimakkaravoileipiä ja katselleet, kun oravanpojat putoilevat puista. Heiltä ei ole koskaan puuttunut mitään. Ei, vaikka heillä ei koskaan ole ollut mitään.

Suurin kysymys ei ole se, tuoko raha sinulle onnea, vaan se, mitä sen jahtaaminen aiheuttaa? Meneekö jahdissa lopulta kaikki tärkeä ohi... Metsässä vastaan tullut hymyilevä vanhus, vastarannalle laskeutuva aurinko. Ensimmäinen pakkasen kouristama vaahteranlehti tai kassaneiti, joka kertoo, että Aino-jäätelön saa halvemmalla, jos näyttää S-korttia.  Mitä joudut antamaan vastikkeeksi graindaamiselle? Maksaako se mielenrauhasi?

Tuijottaessani itseäni aamulla vuosaarelaisen hissin peilistä (johon muuten joku oli sylkäissyt) mietin, miten vapaa on ihminen, joka ei ohjaudu rahasta. Hän saa pitää arvonsa, aikansa ja periaatteensa. Eikä ole koskaan missään tilanteessa ostettavissa.

Sitäkin on vapaus. Laskepa sille hinta.