Vasta sitten voimat on loppu, kun ei jaksa enää voimaantua

Istuin itkien vastaanotolla ja kerroin, että en kerta kaikkiaan enää jaksa. Tilanne oli käsinkosketeltava ja niin totuudellinen, että terapeutin peilisolut saavuttivat tunnelman ilman sanojanikin.

Nypersin kyynelten kostuttamasta nenäliinasta jonkinnäköistä joutsenta ja odotin terapeutin avausta. Oltiin pitkään hiljaa. Niin pitkään, että itsekin ehdin miettiä, mitä tuossa kohtaa oikeastaan voi asiakkaalle sanoa vaikuttamatta aivan fariseukselta. Terapeuttini näki kipuni tajusi tilani. Jos hän nyt tarjoaisi minulle teetä ja hengitysharjoituksia, juoksisin välittömästi Scanian alle.

Oltiin vaiti.

Elämään kuuluu jollain tapaa poistamattomana osana myös kärsimys. Olen kokenut elämäni aikana kaikenkirjavia kärsimyksiä. Alhonharmaita ja neonmustia.

Ihmisen inhimillinen osa on se, joka ei halua kärsiä. Siksi olemme keksineet liudan helpotuskeinoja. Sosiaalinen media on pullollaan neuvoja, miten muokata tunnetta tai tilannetta jotenkin siedettävämmäksi.

Työpaineita on parasta paeta lenkkipolulle. Parisuhderiitojen aiheuttamaa riivausta voi helpottaa raivosiivoamisella; kurjimmat konfliktit tuoksuvat kloritelta. Prokrastinaatioon auttaa post it -laput, erotuskaan seminaari ja uusi tukka. Joskus hermosto tarvitsee pelästyttämistä pakkasen jähmettämässä vedessä, ja osa pahasta mielestä pehmenee, kun nukkuu ja syö terveellisesti.

Olen kokenut elämässäni niin paljon pahaa mieltä, että minustakin on kehittynyt mestari keksimään keinoja sen helpottamiseksi. Olen biohakkeroinut oravan raivolla. Koodannut itseäni uudelleen kuudella eri aineella kundaliinijoogan tahtiin ja syönyt samaan aikaan sammalta. Olen käynyt salilla, juoksemassa, avannossa, kuussa, maassa ja puussa.

Kuulostaa melko yksinkertaiselta, eikö? Että omalla toiminnalla voisi jotenkin väistää osan elämän tarjoilemasta kärsimyksestä. Asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen.

On olemassa myös sellaista kärsimystä, joka vie kaiken kyvyn ja voimat tehdä enää niitä asioita, jotka ovat aiemmin saaneet jaksamaan läpi kärsimysten.

Ja tämä on se piste, missä kärsimys tulee vain kohdata. Hyväksyä sen hyytävyys ja ymmärtää, ettei asioita voi hallita.

Tässä kohtaa kärsimys alkaa usein myös eristää. Joskus jopa oman mielen siten, että todellisuus tippuu kuin roska motarilla auton ikkunasta. Viereen jäävät vain ne, jotka eivät jännitä syvänteitä. Useimmiten ainakin terapeutti. Ehkä joku läheinen. Joskus kärsimyksen sietäminen vaatii kemiallista tukea. Ja on hetkiä, kun ihmisen turvallisin paikka kohdata kärsimystä on sairaala.

Nenäliinajoutsen oli valmis. Olin myös lopettanut lohduttoman nyyhkytyksen. Hiljaisuus rikkoutui.

– Mitä luulet…? Terapeutti aloitti. – Jaksaisitkohan sinä vielä viisi minuuttia eteenpäin? Jos sen jälkeen katsoisit, mikä olo on? Mietitään sitten, miten mennään seuraavat viisi minuuttia...

Ymmärsin, mitä tavoittelimme, ja nyökkäsin hyväksyvästi.

Joskus paras self help on se, että jaksaa vain seuraavat viisi minuuttia. Se riittää.

Kiitos kun kuuntelitte!